Sisäministeri Päivi Räsänen pääsee varsin helposti ääneen mediassa – niin kuin ministeri sinänsä kuuluukin – ja hänen sanomisiinsa suhtaudutaan usein varsin kritiikittömästi. Näin siis nimenomaan ministeri Räsäsen kohdalla – poliitikko Räsänen saa usein aikaan kohuja ja kovia reaktioita etenkin, jos hän esiintyy kirkon aktiivisena jäsenenä. Mutta kun kyse on turvapaikkapolitiikasta, hänen ajatteluaan ei kyseenalaisteta.

Viime syksynä Räsänen sai vapaasti esittää mediassa kritiikkiä ulkomaalaislaista, jonka porsaanreikä hänen mukaansa sallii oleskeluluvan saamisen vippaskonstein. Media osallistui operaatioon mielellään, eikä kukaan kysynyt, mistä ministeri todellisuudessa puhuu. Räsänen vaati, että lakia on pikaisesti uudistettava, mutta jätti kertomatta, että uudistushanke oli ollut ministeriössä käynnissä jo pitkään.

Lainmuutoshankkeen tavoitteena on vakiinnuttaa turvapaikanhakijoiden vapaaehtoinen paluu ulkomaalaislakiin viralliseksi palauttamisen muodoksi. Lausunnoilla kiertäneen esitysluonnoksen punainen lanka on, että jokainen kielteisen päätöksen saanut hakija voisi palata kotimaahansa, jos vain haluaisi. Pakkotoimin palauttaminen on sen sijaan usein vaikeaa, sillä maat eivät välttämättä halua enää ottaa vastaan turvapaikanhakijoiksi lähteneitä kansalaisiaan, jotka toinen valtio yrittää palauttaa pakolla. Vapaaehtoista paluuta kuvaillaan esitysluonnoksessa kauniin sanakääntein, mutta todellisuudessa kyse on vain toisenlaisesta pakkopalauttamisen muodosta.

Muun muassa Amnestyn, Pakolaisneuvonnan, SPR:n ja vähemmistövaltuutetun lakiesitysluonnosta vastustavat lausunnot voi lukea täällä.

Tammikuussa sisäministeriö piti infotilaisuuden, jonka jälkeen media taas innostui toistelemaan Räsäsen kikkailuviestiä. Edelleenkään kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, millaista lainsäädäntöä ministeriössä oikeasti suunniteltiin – pelkkä vihjailu siitä, että Suomessa oleskeli ihmisiä, jotka olivat alunperinkin saapuneet maahan ”laittomasti” ja joilla ei ollut aikomustakaan lähteä täältä pois, riitti nostamaan Räsäsen viestin otsikoihin.

Tänään Räsänen pääsi jälleen kertomaan kansalaisille oman näkemyksensä turvapaikanhakijoista. Jutun kärki on selvä: turvapaikanhakijat ovat ”laittomia maahantulijoita”, joiden palauttamisen on oltava kaikkialla Euroopassa nopeaa ja sujuvaa. Jutussa ei sanota, että ministeriön lakiesitysluonnos pakottaisi ihmiset vapaaehtoiseen paluuseen tai menettämään vastaanottopalvelut ja käytännössä perusoikeutensa, jos paluu ei tästä huolimatta toteutuisi. Tämä ei voi olla sitä uskottavaa palauttamispolitiikkaa, jota Räsänen peräänkuuluttaa.

Mistä siis todella on kyse? Seuraava teksti on julkaistu myös Vihreässä Langassa 28.2.2014.

— — — —

Suomalaisessa turvapaikkapolitiikassa on sekä sen säätäjien että sitä noudattavien viranomaisten mielestä ollut aina kyse jostain aivan muusta kuin ihmisoikeuksista. Tänä keväänä eduskunta saa kuitenkin eteensä paperin, joka voi viedä mennessään oikeudellisen lainsäädännön rippeetkin.

Kaikki juontaa vuodesta 2008, jolloin eduskunnassa käsiteltiin hallituksen esitystä ulkomaalaislain 51 §:n muuttamisesta. Pykälässä säädettiin, että jos ihminen oli saanut Maahanmuuttovirastolta kielteisen päätöksen, mutta ei käytännössä voinut palata  kotimaahansa, hänelle oli annettava vuoden tilapäinen oleskelulupa. Jos tilanne pysyi samana vielä toisenkin vuoden, henkilölle olisi lopulta myönnettävä jatkuva oleskelulupa. Lakiesityksen keskeisen muutoksen myötä pysyvän luvan olisi saanut viimeistään vuoden kuluttua, jos palauttaminen ei yksinkertaisesti ollut mahdollista. Lupa olisi lisäksi oikeuttanut paitsi työntekoon, myös perheenyhdistämiseen. Lain valmistelijat halusivat näin korjata sen heikon oikeusaseman, johon 51 § oli ihmiset sysännyt – sinnittelemään limbotilaan vailla oleskelulupaa, toimeentulon hankkimisen edellytyksiä ja muita olennaisia oikeuksia.

Järjestöt, vähemmistövaltuutettu ja myös perustuslakivaliokunta moittivat esitystä liian ankaraksi, sillä ihminen saattaisi jo vuoden odotusajan aikana joutua hankalaan oikeudettomaan tilaan. Poliittiset laineet löivät eduskunnassa kuitenkin korkealle, kun ministeri Thorsin väitettiin esittäneen Suomeen Euroopan liberaaleinta ulkomaalaislakia, ja hänet pantiin ruotuun mojovien haukkujen kera. Mahdollisimman tiukan turvapaikkapoliittisen agendan kannattajat niin hallituksen kuin oppositionkin joukoissa saivat haluamansa, ja 51 § jäi ennalleen. Hiillos jäi kuitenkin kytemään –  piti saada vielä enemmän.

Lopullisen tavoitteen saavuttamisessa auttoi viranomaiskäytäntö. Myös Maahanmuuttovirastossa pelättiin, että tilapäisen luvan myöntäminen toimisi porsaanreikänä, jonka avulla ihminen voisi lopulta  ”vippaskonstein” jäädä maahan pysyvästi. Siksi virastossa oltiin varsin haluttomia 51 §:n mukaisia lupia myöntämään. Sen sijaan viranomaiset väittivät, että vaikka ihmisen palauttaminen kotimaahansa oli mahdotonta muun muassa siksi, että maa ei ota vastaan pakkopalautettuja kansalaisiaan, ihminen voisi aina palata kotiin vapaaehtoisesti. Koska maasta poistuminen siis oli periaatteessa mahdollista, mitään velvollisuutta luvan myöntämiseen ei viraston mielestä ollut.

Ongelma oli, että laissa vapaaehtoisesta paluusta ei puhuttu mitään. Tämän ilmoitti virastolle myös Korkein hallinto-oikeus (KHO) vuosikirjaratkaisussaan huhtikuussa 2013 (KHO:2013:78). Ratkaisun jälkeen viraston oli muutettava käytäntöjään, mikä ilmenee tilastoista: vuonna 2011 51 §:n mukaisia lupia myönnettiin 16, vuonna 2012 19, ja 15.11.2013 mennessä jo 176. Jotain oli tehtävä.

Apuun riensi sisäministeri Räsänen. Hän vei viime syksynä mediaa kuin litran mittaa väittämällä, että KHO:n ”uusi laintulkinta” mahdollisti käännytyspäätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden vilunkiipelin, jossa palkintona olisi jopa pysyvä oleskelulupa. Kyse oli operaatiosta, jossa jo työn alla ollut uusi lakiesitys oli määrä saada näyttämään viranomaisten oikea-aikaiselta puuttumiselta turvapaikkajärjestelmän väärinkäytöksiin.

Vuonna 2008 kehkeytynyt hiillos on kytenyt näihin päiviin asti, ja nyt kovan linjan konnien on aika saada palkintonsa: uusi lakiesitys kirjaa vapaaehtoisen paluun lakiin viralliseksi palauttamisen muodoksi. Sen jälkeen viraston antama kielteinen päätös pitää; vaikka hakija itse tietäisi, ettei voi oman turvallisuutensa vuoksi kotimaahansa palata, viranomaiset ilmoittavat, että kylläpäs voisit, jos haluaisit. Varmemmaksi vakuudeksi lakiesityksessä halutaan poistaa vastaanottopalvelut ihmiseltä, joka on tällä tavoin määrätty palaamaan vapaaehtoisesti.

Ongelma, joka vuoden 2008 lakiesityksessä oli määrä korjata, uhkaa uuden esityksen myötä kärjistyä vaarallisella tavalla.  Ihmisiltä, joiden ainut todellinen vaihtoehto on jäädä Suomeen, riistettäisiin perusoikeudet ja heidät sysättäisiin syrjään vailla mahdollisuuksia terveydenhoitoon tai edes säälliseen asuinpaikkaan. Oikeusvaltiossa eletään jännittäviä aikoja, sillä on syytä pelätä, että eduskunnassa esitystä tervehditään ilolla.