Yhteiskunnan arvo mitataan siinä, miten se huolehtii heikoimmistaan. Puhki kulunut slogan, sinä sanot. Mutta tarkastellaanpa sitä viime aikojen immoskohun kontekstissa.

Mitä immoset tavoittelevat? Imaginääristä yhtenäiskulttuuria, jossa on vain yhden- ja samanlaisia ihmisiä. Erilaisuuden karsimista, ja ennen kaikkea vähemmistöjen “hyysäämisen” lopettamista. Kuten on jo moneen kertaan todettu, maahanmuuttajat ovat vain keppihevonen, jolla agenda saadaan paalutettua. Mustaihoinen muslimi on vain kirkkaaksi hiottu, sitkeä metafora.

Tosiasiassa kaikki vähemmistöt ovat immosista epäilyttäviä, sillä ne uhkaavat imaginäärisen yhtenäiskulttuurin homogeenisuutta. Immosilla on niin vähän mielikuvitusta ja sosiaalista älyä, että heille ainut tapa varmistaa oma etu on varmistaa, että kenelläkään ei ole pienintäkään mahdollisuutta saada enempää. Pelkkä kuvitteellinenkin mahdollisuus vähemmistön suosimiseen riittää perusteeksi suosimisen kieltämiseen, koska kuvitteellinenkin suosimisen ajatellaan olevan itseltä pois. Ja jotta suosiminen varmasti tehtäisiin mahdottomaksi, on vähemmistöjen olemassaolo varmuuden vuoksi tehtävä mahdollisimman tukalaksi.

Tietenkin kyse on myös ja kenties ennen kaikkea pelosta erilaisuutta kohtaan – sitä heikkoutta kohtaan, jota nurkkaan ajettu vähemmistö edustaa. Sitä kauhukuvaa kohtaan, että myös immoset itse saattaisivat olla jossain asiassa tai jossain suhteessa heikkoja. Pelkoa siitä, ettei kuulukaan niihin vahvoihin, jotka ainoina selviytyvät.

Tästä kaikesta on enää hyvin lyhyt matka syvään, sinnikkääseen vihaan lähimmäisiä kohtaan.

Miksi siis on niin tärkeää toistaa slogania heikoimmista huolehtimisesta? Koska immoset haluavat kääntää koko asetelman ympäri. Heille yhteiskunta on sitä vahvempi, mitä totaalisemmin se painaa maan rakoon vähemmistöt – nuo potentiaalisesti heikossa asemassa olevat ihmisryhmät. Immoset ajavat vahvimman etua, vahvimman mielikuvituksetonta sananvaltaa, vahvimman monomaanista harhakuvaa siitä, että on vain yksi oikea tapa elää, ja kaikki ”erilaisuus” uhkaa sen olemassaoloa.

Immoset haluavat käsittää koko yhteiskunnan uudestaan tavalla, joka uhkaa meidän kaikkien turvallisuutta ja hyvinvointia.

Eikä tässä vielä kaikki. Immoset merkitsevät vihollisikseen myös ne, jotka ovat heikompien puolella. He vihaavat niitä, jotka vielä uskovat heikoimmista huolehtimiseen ja haluavat päihittää heidät – meidät, jotka olemme enemmistössä – jotta voivat viedä loppuun projektinsa yhteiskunnan keikauttamiseksi.

Kyse on meidän kaikkien oikeuksista ja yhdenvertaisuudesta. Meistä käytännössä jokainen kuuluu johonkin vähemmistöön, ja meistä kuka tahansa voi yhtäkkiä joutua yhteiskunnallisesti heikkoon asemaan. Immosten vaatimat ja vaalimat erottelut eivät näin ollen ole kiinteitä tai muuttumattomia, vaan liukuvia ja ambivalentteja.

Huomionarvoista on myös se, että immoset itse muodostavat varsin pienen, mutta sitäkin räikeämmän vähemmistön. Mikä olisi sen todellinen asema nurin käännetyssä yhteiskunnassa?

Entä kenen tehtävä heikoimmista huolehtiminen on, jos sanotaan, että se on yhteiskunnan tehtävä? Vastaus on sanassa itsessään: kyse on yhteisvastuusta, yhteisestä tehtävästä. Immoset taas kuvittelevat, että he todella voisivat erottaa toisistaan ne, jotka huolenpitoa tarvitsevat, ja ne, jotka ovat niin “vahvoja”, että kuvittelevat voivansa kieltäytyä huolenpidon vastuusta.

Näemme siis, että immosten yhteiskuntavisio on vinksahtanut. Se itse tekee itsensä mahdottomaksi, sillä se on perverssi. Yhteiskunta, joka perustuu kaiken yhteisen kieltämiseen ja vihaan niitä kohtaan, jotka joko tarvitsevat toisten tukea tai haluavat sitä toisille antaa, ei ole mikään yhteiskunta, vaan painajainen.