Suomen Kuvalehden politiikan toimittaja Leena Sharma on kirjoittanut kirjan perussuomalaisista ja epäonnistunut. Sen sijaan, että hän pyrkisi purkamaan mielipideilmaston tai jopa yhteiskunnan kahtiajakoa tai rintamalinjoja, hän tuntuu rakentavan ja korostavan niitä. Kirjassa hän viittaa toistuvasti ”facebook-ystäviinsä”, jotka hänen mukaansa syttyvät liekkeihin aina, kun perussuomalainen sanoo jotain posketonta. Näihin rajatun viiteryhmän some-reaktioihin, joihin viittaamista ei parhaalla tahdollakaan voi pitää relevanttina tutkimustuloksena suomalaisten ihmisten yhteiskunnallisesta ajattelusta, hän perustaa käsityksenä voimakkaasta kahtiajaosta meihin ja niihin.

Sharma ei kuitenkaan millään tavoin analysoi tai erittele tätä jakoa, vaan ottaa sen annettuna. Tämän jälkeen hän perustaa tekstinsä sille olettamukselle, että jako on kiinteä, konkreettinen ja kiistämätön. Näin hän vahvistaa tätä kahtiajakoa sen sijaan, että tutkisi sitä, kuten journalistin kuuluisi. Ja kuten Anu Koivunen mainiossa arviossaan toteaa, Sharmalle on paljon tärkeämpää raportoida siitä, miten vaikeaksi hän kokee sijoittaa itse itsensä rakentamansa kahtiajaon kontekstiin, kuin pohtia, miten relevantti hänen olettamansa ja voimakkaasti vahvistamansa lähtöasetelma on. Tämän vuoksi Sharman teksti on tavattoman naiivia ja yksisilmäistä.

Asiaa pahentaa se, ettei Sharma anna puheenvuoroa kenellekään muulle kuin niille; hänen journalisminsa on yksipuolista ja yksiäänistä. Kukaan hänen ”facebook-ystävistään” ei pääse ääneen, emmekä saa tietää, keitä he ovat tai mitä edustavat. Minkään toisen puolueen edustajaa ei haastatella, eikä kukaan pääse arvioimaan esimerkiksi perussuomalaisten kuntapoliitikkojen relevanssia tai sitä, miten he ovat päätöksenteon kulttuuria lopulta muuttaneet. Sharma olettaa vain, että kaikki muut ovat yhdellä puolella ja perussuomalaiset toisella, ja hänen käy sääliksi perussuomalaisia, joita tällä tavoin segregoidaan.

Sharman lähtökohta on, että suomalainen yhteiskunta on ”sakeanaan” pelkoja ja ennakkoluuloja. Kyllä, mutta tällä ei tosiasiassa ole kovinkaan paljon tekemistä sen kanssa, että juuri perussuomalaiset ovat voittaneet tietyissä vaaleissa monta ääntä ja paikkaa – kysymys on monin verroin monimutkaisempi ja monisyisempi, kuten itse vaatimattomalla ja rajallisella tavalla yritin implikoida kirjassani Hallan vaara. Sharma itsekin viittaa Kari Rajamäkeen (sd.), joka sisäministerikaudellaan rakastui – muiden vihapuhetermien ohella – sanoihin turvapaikkashoppailija ja ankkurilapsi.

Sharma kuittaa nämä äärimmäisen ongelmalliset poliittiset keppihevoset seuraavalla tavalla:
”Rajamäki puhui ensimmäisten joukossa ’turvapaikkashoppailijoista”, perusteettomista turvapaikanhakijoista, jotka hakeutuvat Suomeen ilman suojelun tarvetta, paremman toimeentulon perässä. Yhtä suurena ongelmana hän näki ankkurilapset, jotka saapuvat Eurooppaan yksin ja usein laittomasti. Lasten vanhemmat pyrkivät perheen yhdistämisen turvin saamaan myös itselleen turvapaikan. Rajamäen mielestä tällainen toiminta oli maahantulosäännösten ei-hyväksyttävää kiertämistä. Kommenteista hermostuivat kaikki tavanomaiset tahot: vihreät, Amnesty, pakolaisjärjestöt.” (s 43)

Sharma osoittaa pelkästään tässä lyhyessä katkelmassa olevansa täydellisen tietämätön turvapaikkapolitiikan ja humanitäärisen siirtolaisuuden todellisuudesta.

Vastaväite 1: Ei voida noin vain todeta, että osa turvapaikanhakijoista on perusteettomia. Jokainen hakemus on käsiteltävä yksilöllisesti ja oikeudenmukaisesti, ja vasta tämän jälkeen on mahdollista todeta, onko hakijalla perusteita saada suojelua. Vaikka hän ei olisi oikeutettu turvapaikkaan, hänellä saattaa olla perusteita saada oleskelulupa toissijaisen tai humanitaarisen suojelun nimissä tai yksilöllisistä inhimillisistä syistä. Rajamäen diskurssissa humanitääristä siirtolaisuutta halutaan rajoittaa keksimällä tekosyitä, joiden perusteella osa hakijoista voidaan sivuuttaa ja heittää takaisin rajan toiselle puolelle tai jättää oikeudettomaan limbotilaan. Agendaan kuuluu, että turvapaikanhakijat leimataan onnenonkijoiksi, jotka väitetään olevan tarkkaan selvillä eri maiden lainsäädännöstä ja etsivät joukolla parhaimpia olosuhteita omien etujensa ajamiseen ja järjestelmän hyväksikäyttämiseen.

Se, että Sharma tässä yrittää selittää keskeisen tekosyymekanismin problematisoimatta sen olennaista osaa – hakijoiden leimaamista perusteettomiksi ilman, että heidän hakemustaan edes halutaan käsitellä – osoittaa joko sitä, että hän on sinisilmäisesti ostanut ksenofobisen politiikan ydinväitteet, tai että hän ei yksinkertaisesti ymmärrä mitään siitä, mistä kirjoittaa. Pelkään, että kummatkin vaihtoehdot pitävät paikkansa.

Vastaväite 2: ”Ankkurilapset, jotka saapuvat Eurooppaan yksin ja usein laittomasti.” On totta, että myös Suomeen saapuu turvapaikanhakijoiksi lapsia, joiden vanhemmat ovat jääneet kotiin tai prekaareihin oloihin jonnekin kodin lähelle. On myös totta, että moni turvapaikanhakija on saapunut Suomeen ilman matkustusasiakirjoja ja siksi viranomaisten silmissä ”laittomasti”. Se, että ”laittomuutta” korostetaan niin valtavasti, liittyy kuitenkin ennen kaikkea EU:ssa vallalla olevaan agendaan, jossa humanitäärinen siirtolaisuus halutaan samastaa rikollisuuteen. Julkaisen tästä aihepiiristä kuukauden kuluttua kirjan.

Se, että ”laittomasta” tai ”laittomista” puhutaan toistuvasti myös mediassa ja ylipäätään valtavirtajulkisuudessa, pelaa viranomaisten ja ksenofobisten poliitikkojen pussiin, mutta ei edistä millään tavalla ymmärrystämme humanitäärisestä siirtolaisuudesta eikä varsinkaan niistä aivan todellisista ihmisistä, joista siinä on kyse.

Sharma ei varmastikaan tiedä, että nyttemmin sana ankkurilapsi on korvattu käsitteellä maahantulon väline. Tässäkin keppihevostermissä on kuitenkin kyse nimenomaan lapsista, jotka monien eri vaiheiden jälkeen ovat päätyneet esimerkiksi Suomeen ja joilla on oikeus viettää täällä perhe-elämää. Tämän oikeuden suomalaiset viranomaiset ovat heiltä kuitenkin halunneet riistää kiristämällä perheenyhdistämisen säännöksiä ja käytäntöjä äärimmilleen. Ei todellakaan ole niin, että Suomeen saapuneen lapsen vanhemmat voisivat noin vain pyrkiä ”perheen yhdistämisen turvin saamaan myös itselleen turvapaikan”. Perheenyhdistämisen myötä ihminen ei edes saa turvapaikkaa, vaan oleskeluluvan perhesiteen perusteella.

Sharma ei problematisoi Rajamäen vaarallista diskurssia, ei korjaa sen ilmeisiä väärintulkintoja eikä ylipäätään reagoi siihen mitenkään. Hän antaa olennaisten siirtolaisiin kohdistuvaa pelkoa ja inhoa voimistavien poliittisten väitteiden valua sormiensa lävitse kuin hiekan eikä välitä vähääkään siitä, että antaa näin itsestään sivistymättömän kuvan toimittajana.

Jos hän kerran haluaa yrittää ymmärtää niitä, jotka ovat julkisuudessa leimautuneet rasisteiksi, muukalaiskammoisiksi tai ylipäätään vain ahdasmielisiksi, miksi hän toistuvasti vain raportoi niistä mekanismeista, joiden seurausta leimautuminen on? Miksei hän ota niihin kantaa ja yritä asiallisella analyysillä ja argumentoinnilla osoittaa niiden puutteita? Eihän tämän tarvitsisi merkitä sitä, että hän vahvistaa ”facebook-ystäviensä” kuohuntaa, jota pitää epäreiluna ja liiankin mustavalkoisena. Hänhän voisi korostaa kaikkien mielipiteenvapautta, vaikka pyrkisikin osoittamaan, että kaikkien mielipiteiden perustana olevat väitteet eivät kestä päivänvaloa. Nyt hän haluaa ymmärtää niitä, mutta kieltäytyy samalla kuuntelemasta, erittelemästä, analysoimasta ja kiistämästä sitä, mitä ne hänelle todella sanovat.

Tästä seuraa, että lukijan on välillä äärimmäisen vaikea tietää, kenen äänellä Sharma tosiasiassa puhuu. Kun hän raportoi Juho Eerolasta tekemäänsä haastattelua ja puhe on Eerolan aikoinaan vastaanottokeskustyössään kohtaamista Romanian romaneista, on seassa tällainen lause: ”Silloin Eerola huomasi myös ensimmäisen kerran, että humanitaariseen maahanmuuttoon liittyi bisnestä ja rikollisuutta”.(s. 75) Ei lainausmerkkejä, ei kirjoittajan kommenttia. Onko Sharma siis itsekin tätä mieltä, vai kuvaileeko hän vain Eerolan ajatuksia? Miten hän itse reagoi tällaisiin väitteisiin? Kenen äänellä hän puhuu ja kirjoittaa?

Ja myöhemmin, kun Sharma yhä kelailee keskusteluaan Eerolan kanssa, hän päästää käsistään tällaisia viisauksia:
”Totta kai humanitaarisesta maahanmuutosta seuraa ongelmia. On seurannut kaikkialla muuallakin, miten ihmeessä Suomi voisi löytää viisasten kiven, jonka avulla ongelmilta vältyttäisiin? Monikulttuurisuus on rikkaus -fraasia toistelemalla? Sen jälkeen kun rehellisesti myönnetään, että ongelmia syntyy — sitä enemmän mitä suuremmaksi tulijamäärät kasvavat – jokainen voi omasta arvomaailmastaan käsin päättää, pitääkö näitä ongelmia siedettävinä vai kohtuuttomina.” (sivu 77–78, kursiivit lisätty)

Jälleen kerran: kenen äänellä Sharma puhuu ja kirjoittaa? Entä mihin hän perustaa väitteensä sitä enemmän mitä suuremmaksi tulijamäärät kasvavat? Tosiasiassa hän ei edes yritä perustella sitä, koska sitä ei voi perustella – yhteiskunnan vakaus ja hyvinvointi ei ole nollasummapeliä. Ja mitä ongelmia hän itse asiassa tarkoittaa? Miten vakavia? Ei kai vain joitain lähiömellakoiden kaltaisia? Onko hän siinä tapauksessa lukenut yhtäkään relevanttia analyysiä siitä, miten niissä on kyse kaikesta muusta paitsi turvapaikkapolitiikasta?

Mitä Sharma lopulta itse ajattelee, ja miksi hän ei tee siitä selkoa? Hän kirjoittaa vahvasti subjektiivista tekstiä, voimakkaasti minä-muodossa. Hän raportoi siitä, miten hän itse näkee perussuomalaiset ja heidän ajattelunsa. Lukijalla on oikeus tietää, millaisiin johtopäätöksiä hän tästä ajattelusta vetää. Nyt Sharma ei kuitenkaan kerro sitä meille, vaan yhtämittaa vain kuvailee, toteaa, fiilistelee ja tarinoi tavalla, josta lukija ei erota minkäänlaista analyysiä.

Kaikkein ongelmallisin kysymys on Sharman oma poliittinen kanta humanitääriseen siirtolaisuuteen. Mikä se on? Sharma kirjoittaa näin:
”Tulijamäärien kohtuullisena pitäminen ei ole mielestäni kohtuuton vaatimus. Se on yksi selkeä ratkaisu maahanmuuton ongelmiin.” (s. 197)

Väite on kestämätön, sillä ensinnäkin turvapaikan hakeminen on ihmisoikeus, ja toisekseen ei voida ykskantaan vain ilmoittaa, että maahanmuutto = ongelma. Jälleen kerran Sharma kuitenkin heittää väitteen tekstiinsä vailla minkäänlaista erittelyä, analyysiä tai pohdintaa. Voi tietenkin olla, että hän ei yksinkertaisesti tiedä, että me emme voi itse päättää, miten paljon humanitääristä siirtolaisuutta esimerkiksi Suomeen kohdistuu. Politiikan toimittajan tulisi kuitenkin olla se, joka huomaa, kun poliitikko sanoo jotain naurettavaa, kuten Jyrki Katainen pääministerin haastattelutunnilla 26.5.2013.

Tätä tehtävää Sharma ei halua itselleen ottaa. Sen sijaan hän jättää lukijan hämmennyksen tilaan: Mitä oikein tarkoitat? Miten meidän tulisi yhteiskuntaamme kehittää? Mitä mieltä sinä olet? Et kai vain sitä mieltä, mitä implikoit olevasi?