On aivan selvää, että Pia Kauman kommentit toimeentulotuesta ja lastenvaunuista ovat häikäilemätöntä populismia ja heijastelevat ensisijaisesti sitä syvää halveksuntaa, jota hän tuntee itseään huonommassa yhteiskunnallisessa asemassa olevia ihmisiä kohtaan. Kauman varsinaiset tarkoitusperät ovat kuitenkin syvemmällä.

Kauma kysyy: ”Miksi maahanmuuttajaperheen pitää esimerkiksi hankkia uudet lastenvaunut sosiaalituella, jos suomalaisperhe kierrättää vanhoja vaunuja”. Näin hän – paitsi, että luonnollisesti esittää poskettoman ja fiktiivisen väitteen – asemoi kysymyksen hyvästä elämästä eräänlaiselle materialistiselle janalle. Sen sijaan, että hän Suomen toiseksi suurimman kaupungin korkea-arvoisena valtuutettuna ja valtapuolueen kansanedustajana kantaisi huolta maahanmuuttajataustaisten ihmisten elinolosuhteista, yhteiskunnallisesta jäsenyydestä, jaksamisesta, oikeusasemasta ja toimeentulosta, hän takertuu siihen, miltä heidän elämänedellytyksensä ”suomalaisten” silmissä näyttävät. (Lienee aivan turhaa viisastelua huomauttaa, että ”maahanmuuttajaperhe” on aivan yhtä lailla ”suomalaisperhe” kuin perhe, jonka kaikki jäsenet ovat syntyneet Suomessa…)

Kauman materialistinen jana ei ole vain retorinen metafora. Se on metafora kokonaiselle ideologialle, jonka mukaan ihmisen on itse omalla työllään raahauduttava janan alkupäästä, ”köyhyydestä”, kohti sen ihanaa loppupäätä, ”rikkautta”. Yhteiskunta ei saa raahautumista tukea, minkä vuoksi ideologian edustajat vastustavat verojen keräämistä, tai ainakin verovarojen käyttämistä raahautumisen tukemiseen tai – taivas varjele – helpottamiseen.

Kaumankin osoittama halveksunta kumpuaa siitä hänen mielestään ilmiselvästä asiaintilasta, että toiset vain ovat reippaampia raahautumaan kuin toiset, ja toiset niin eteviä, että jaksavat jopa nousta hieman parempaan asentoon ja kontata. Se, että jotkut näyttävät suorastaan juuttuneen janan alkupäähän, on tässä mekanistisessa ajattelussa osoitus vain raahautumiskyvyn puutteesta, ei raahautumisvaatimuksen viallisuudesta.

Mitä pidemmälle on janalla edennyt, sen parempaa elämä on. Mitä parempaa elämä on, sitä parempiin lastenvaunuihin ihmisellä on varaa. (Itse näin eilen Stockalla yhdistelmävaunut, joiden hinta oli 1 159 euroa.) Juju on siinä, että ihmistä voidaan milloin tahansa syyttää perusteettomasta ja etenkin ansaitsemattomasta loikasta janalla eteenpäin. Lastenvaunut ovat tähän tarkoitukseen hyvä keppihevonen, sillä niitä on vaikea ihmisten katseilta piilottaa. Jos näyttää siltä, että vaunut ovat janan alkupäähän kuuluvalle liian hienot eli kalliit, tätä on lupa ja näyttäisi että Kauman mielestä suorastaan velvollisuus kovaan ääneen ihmetellä.

Varsinainen ongelma syntyy kuitenkin siitä, että koska yhteiskunnassa nyt Kaumankin vastuksesta huolimatta kuitenkin ylläpidetään sosiaaliturvajärjestelmää, sen pelätään ja se näyttää toistuvasti avittavan ihmisiä aivan liian hövelisti janalla eteenpäin. Juuri tässä kohtaa Kauman retoriikka ei poikkea mitenkään perussuomalaisten vaikuttajien, Jussi Halla-ahon tai lieksalaisen baarin äijäköörin älämölöstä koskien sitä, miten ”ne” sossusta saamillaan rahoilla. Kauman ja tuon muun ksenofobisen älämölön suurin ero on kuitenkin se, että Kauma, kuten hän itsekin on ilmoittanut, ei halua ainoastaan kieltää maahanmuuttajataustaisten ihmisten raahautumista, vaan romuttaa koko toimeentulotukijärjestelmän.

Hyvän elämän määrittelytyötä tehdään tällaisessa ajattelussa hyvin kankein perustein. Hyvää elämää on silloin mitattavissa oleva hyvä elintaso, jolloin käänteisenä mittayksikkönä voidaan käyttää esimerkiksi lastenvaunuissa vuosien varrella työnnettyjen lasten määrää. Parempaa elämää taas on se, että elintasomittari näyttää suurempaa lukemaa (tai lastenvaunujen kohdalla luonnollisesti pienempää). Kysymystä lähestytään rahan ja sen käyttömahdollisuuksien sekä sen suomien käytännön edellytysten kautta. Yhtälöön eivät mahdu turvallisuuden, henkisen jaksamisen tai yhteisöön kuulumisen ja siinä hyväksytyksi tulemisen arvot.

Kauma vetoaa asennettaan perustellessaan siihen, että saa kentältä jatkuvasti sitä tukevia yhteydenottoja. Näin hän siirtää vastuun puheistaan ambivalentisti määritellylle ihmisjoukolle, ”äänestäjille”, ”huolestuneille kansalaisille” tai ihan vain reteesti ”kansalle”. Tämän peliliikkeen on määrä osoittaa, että janaideologia ei ole poliitikon päässä muhiva putkiaivoitus, vaan laajasti suomalaisessa yhteiskunnassa jaettu ja tuettu maailmankatsomus.

Kansaan vetoaminen on valttia myös, kun keskustellaan turvapaikkapolitiikasta tai laajemmin siirtolaisuuteen liittyvistä kysymyksistä. Kun tein tutkimustyötä kirjaani Väki, valta ja virasto, Maahanmuuttoviraston eli Migrin silloinen ylijohtaja Jorma Vuorio arveli, että olisi ”kansan oikeustajun” vastaista säätää lakipykäliä, joiden perusteella jopa pysyvän oleskeluluvan voisi saada myös ihminen, joka ei sitä ansaitse. Ansaitseminen tarkoittaa tässä yhteydessä viraston antamaa myönteistä päätöstä. Jos tällaista päätöstä ei ole, ansaitsemista ei voi ihmisen todellisesta tilanteesta ja todellisista olosuhteista riippumatta tapahtua.

Lupaa ansaitsemattomia ihmisiä ovat tässä ajattelussa yleensä ne, jotka ovat saapuneet Suomeen vain täällä vallitsevien liian liberaalien lakipykälien ja niiden vaatimien hallintokäytäntöjen eli niin sanottujen vetotekijöiden vuoksi, eivät siksi, että olisivat haavoittuvassa asemassa ja suojelun tarpeessa. Koska politiikan ytimessä on agenda, jonka mukaan ”maahanmuuton on oltava hallittua”, ja koska se on sitä ”hallitumpaa”, mitä harvempi ihminen saa Suomeen jäädä, vetotekijöitä on alati karsittava. Siksi on tukittava lain ”ansaitsemattoman oleskelun” mahdollistavat porsaanreiät, kuten olen aiemmin täällä ja täällä kirjoittanut.

Tätä kokonaisvaltaista poliittista rakennelmaa ohjaa sama jana-ajattelu, josta on kyse myös Kauman lastenvaunukaunassa. Mikä tahansa tapa, jolla ihminen voi päästä osalliseksi paremmasta elämästä, eli asettua janalla parempaan asemaan kuin olisi ”köyhänä”, ”ulkomaalaisena”, ”muukalaisena” tai ”vieraana” ansainnut, on epäilyttävä. Tästä on kyse, kun jankutetaan siitä, miten ”ne” tulevat tänne vain käyttämään hyväkseen ”meidän” sosiaaliturvaamme tai ”meidän” lakiemme säännöksiä.

Migrin päätöskäytäntö on tulvillaan retoriikkaa, jossa ihmisiä syytetään yrityksistä ”väärinkäyttää maahantulosäännöksiä”. Kuten kirjassani osoitan, tämä on eufemismi sille, että ihminen pääsee maahanmuuttohallinnon portinvartijoiden mielestä liian helposti tai toden totta ansaitsemattomasti nauttimaan oleskeluluvan suomista oikeuksista. Tästä voi vetää johtopäätöksen, että oikeuksien täysin toteutuminen – eli esimerkiksi se, että vaikkapa somalialainen perhe saisi täysimääräisesti toteuttaa oikeuttaan perhe-elämään Suomessa – on yhtä kuin paremman elämän salliminen ihmiselle. Ja parempaa elämää taas ei voi sallia, koska janaideologia. ”Raahautukoon tänne oikeuksiensa perässä, jos kykenevät, me emme sitä aio helpommaksi tehdä”, näyttää virasto ajattelevan.

Ajattelusta on myös selviä todisteita, ja olen niitä kirjaani kirjannut. Tässä voi nostaa esimerkiksi kappaleen Maahanmuuttoviraston 7.5.2009 päivätystä muistiosta ”Maahanmuuttoasioiden haasteet Suomessa”:
”Mitä varmemmin parempaa elämää hakeva turvapaikanhakija tietää saavansa jäädä perusteesta riippumatta maahan, sitä suuremmalla todennäköisyydellä hän valitsee tällaisen maan muiden mahdollisten maiden sijaan.”

Muistio – jota tuskin on tarkoitettu julkisuuteen – on laadittu materiaaliksi selvitystyöhön, jota sisäministeriössä tehtiin ulkomaalaislain tiukentamiseksi. Tiukennusvaatimukset kumpusivat tuolloisen Vanhasen hallituksen puolivälitarkastelusta.

Kappale kiteyttää politiikkaa ohjaavan ajattelun havainnollisesti. Vetotekijät on poistettava, sillä muuten ”köyhät muukalaiset” saavat liian helposti paikan väärästä kohdasta janaa, vaikka parempi olisi, kun eivät pääsisi janalle lainkaan. (Kappale osoittaa myös, miten sinnikkäästi täkäläiset viranomaiset uskovat päättömään teoriaansa, että humanitäärisistä syistä liikkeelle lähteneet ihmiset tuntevat tarkkaan eri maiden lakipykälät ja niiden suomat mahdollisuudet, mutta se on jo toinen juttu.)

Tätä ideologis-poliittista vyyhtiä – tai demagogista ryönää, kuten joku saattaisi lausahtaa – on syytä kavahtaa etenkin siksi, että sen kellokkaat ovat niin vakuuttuneita asiastaan. He ovat niin vakuuttuneita, että ovat tarpeen vaatiessa valmiita määrittelemään ansaitsemattomaksi merkittyä jananousua yrittävät ihmiset jopa laittomiksi.

Kauma vaatii, että ”maahanmuuttajat” ja ”suomalaiset” ovat lastenvaunuedellytystensä suhteen ”samalla viivalla” – eli että ”köyhät” pysyvät paikoillaan omassa päässään janaa ja ”rikkaat” saavat edetä hyvää vauhtia kohti kärkeä. Jos käy ilmi, eli jos ”kentältä kantautuu sellaista viestiä”, että tätä sääntöä on rikottu, syy on aina ensisijaisesti tuen saajassa ja on syytä epäillä, että tämä on pyrkinyt väärinkäyttämään järjestelmää ja sen säännöksiä.

Migri taas vaatii, että somalialainen perhe noudattaa kirjaimellisesti kaikkia viraston asettamia, mutta ääneen lausumattomia pelisääntöjä saadakseen oikeuden elää perhe-elämää Suomessa. Jos yksi perheenjäsen, etenkin lapsi, on saapunut Suomeen jo aiemmin, on viraston mielestä alati syytä epäillä, että näin on toimittu vain siksi, että voitaisiin väärinkäyttää järjestelmää ja sen säännöksiä.

Kummassakin tapauksessa se, että joku, jonka halutaan pysyvän janan alkupäässä, näyttää hyödyntävän järjestelmän suomia mahdollisuuksia, on kellokkaiden mielestä yhteiskunnallisesti vaarallista. Jotta moinen yhteiskuntarauhaa nakertava toiminta loppuisi, hyödyntäminen on tehtävä mahdottomaksi. Perheenyhdistämisen kohdalla tässä on jo likipitäen onnistuttu, ja Kauma ja hänen liittolaisensa ovat kovaa vauhtia onnistumassa omassa projektissaan.

Näkökulmaa on kuitenkin avattava vielä lisää. Koko Euroopan Unionin tasolla pyrkimys estää ”paremman elämän” tavoittelu on otettu niin vakavasti, että käytännössä kaikki lailliset ja turvalliset tavat saapua Euroopan alueelle hakemaan turvapaikkaa on poistettu. Samalla ihmiset, jotka pyrkivät Eurooppaan vailla mahdollisuutta osoittaa kunniallisuuttaan passeilla ja viisumeilla on leimattu ”laittomiksi” maahantulijoiksi eli rikollisiksi, ja humanitäärinen siirtolaisuus on samastettu rikolliseen toimintaan.

Viime aikoina tämä agenda on ilmennyt siinä käsittämättömässä hysteriassa, jolla ranskalaiset ja brittiläiset viranomaiset ovat suhtautuneet Ranskan Calais’ssa laivoihin pyrkineisiin siirtolaisiin. Muun muassa Helsingin Sanomat on ansiokkaasti osallistunut hysterian lietsomiseen.

Kauman lausunnot on helppo kuitata sivistymättömäksi huuteluksi tai säälittäväksi ”köyhille” vittuiluksi – jota kumpaakin ne myös ilman muuta ovat – mutta tosiasiassa ne ovat heijastuma huomattavasti vakavammasta ja perustavanlaatuisemmasta projektista. Tässä projektissa ”paremman elämän” tavoittelu halutaan kieltää ihmisiltä, jotka eivät täytä menestymisen, kilpailukyvyn ja umpi-individualistisen itsekeskeisyyden pyhiä kriteerejä. Kieltäminen ollaan valmiita viemään niin pitkälle, että ”köyhyys” voidaan kriminalisoida ja ”köyhät” julistaa lopulta ”laittomiksi”. Siirtolaisista on jo aloitettu, milloin on ”suomalaisten” ”köyhien” vuoro?

Toisin sanoen Kauma ja hänen liittolaisensa käyvät luokkasotaa. Siinä lastenvaunut ja muut keppihevoset ovat halpoja ammuksia, joita on vaivatonta ampua keskelle väkijoukkoa. Mutta jos on päättänyt ryhtyä ampumiseen, on turha kysyä, mistä johtuu väkivalta.