Perussuomalaisten kansanedustaja Maria Lohela kirjoittaa Turun Sanomien kolumnissaan 20. syyskuuta, että suomalaisessa turvapaikkapolitiikassa on selvää kiristämisen varaa. Kirjoitus on kokonaisuudessaan täyttä roskaa, ja on vaikea nähdä, onko hän kyllästänyt sen väärintulkinnoilla ja harhaanjohtavalla tiedolla typeryyttään vai häikäilemättömyyttään. Yhtä kaikki, hän vaikuttaa ainakin Twitterissä tuoreeltaan käydyn sananvaihdon perusteella haluttomalta ajattelemaan toisin tai korjaamaan ilmeisiä asiavirheitään.

Koska en voi olettaa, että Naisasialiitto Unioni käyttää järjestöresurssejaan yksittäisen kansanedustajan neuvomiseen, tartun itse Lohelan ilmeisimpään asenteellisuuksiin. Kursivoitu teksti on Lohela kolumnista.

Vuosien ajan Suomessa on hoettu, kuinka maahanmuutto on rikkaus ja voimavara. On kerrottu, että Suomi kärsii työvoimapulasta, jota paikkaamaan tarvitsemme maahanmuuttoa,

Nämä ovat kaksi eri asiaa. Maahanmuutto – tai kuten minä ja kollegani tapaamme sanoa, siirtolaisuus – on yhteiskunnallinen itseisarvo. Se on myös jatkuva, monensuuntainen prosessi, joka ei ole erikseen alkanut Suomessa tiettynä ajankohtana tai joka voitaisiin yhteiskunnallisella päätöksellä lopettaa. Ihmiset liikkuvat maailmassa jatkuvasti, ja Suomi on osa maailmaa. Tämä on itsestäänselvyys, mutta on paljon ihmisiä, joille se on toistuvasti rautalangasta väännettävä – eivätkä he silti sitä suostu sen väistämättömyyttä tunnustamaan.

Se, mikä merkitys siirtolaisuudella on työvoimapulan tai muiden yhteiskunnallisten olosuhteiden lievittämisessä tai korjaamisessa, on kokonaan toinen asia. Ongelman a ratkaisemiseen tarvitaan keinoja x, y ja z, mutta maantieteellinen ja kulttuuris-mentaalinen entiteetti nimeltään Suomi ei sinänsä tarvitse yhtään mitään.

Siirtolaisuuden merkitys esimerkiksi työvoimapulan lievittämisen näkökulmasta olisi toki huomattavasti suurempi, jos tunnustettaisiin, että siirtolaiset – myös pakolaiset ja turvapaikanhakijat – haluavat tehdä työtä ja kykenevät siihen. Sen sijaan heidät nimenomaan poliittisesti suljetaan työvoimapuladiskurssin ulkopuolelle ja heille asetetaan erilaisia sanktioita, jotka estävät heitä osoittamasta työkykyään ja -haluaan. On kuitenkin hedelmätöntä keskustella siirtolaisuudesta tietyn valtion tarpeiden näkökulmasta. Kuten sanottua, ihmiset liikkuvat: pelkistetysti joko sinne, missä on turvallisempaa, tai sinne, missä on työtä, mutta yleensä ehdottomasti ja nimenomaan sinne, missä on molempia.

Suomi on taantumassa; maahanmuutto ei siis ole pelastanut taloutta. Valtion velka on jo lähes 100 miljardia euroa ja lisää otetaan noin viiden miljardin vuosivauhtia.

Suomi on taantumassa, koska globaali talous ja sen rakenteelliset ongelmat sekä sen piirissä harjoitettu epäonnistunut talouspolitiikka. On suurenmoisen vitsikästä väittää, että Suomeen suuntautuva minimaalinen siirtolaisuus voisi koskaan mitenkään synnyttää tilanteen, jossa Suomi ei kärsisi muiden maiden tavoin talouskriisin vaikutuksista. Lohelan huono vitsi osoittaa, että mahdollisen tulevan hallituspuolueen kansanedustajalla ei ole alkeellisintakaan käsitystä kansantalouden realiteeteista – tai sitten hän ei vain välitä siitä, että syytää kynästään valheita.

Työvoimapulasta puhuminen on pilkantekoa kaikkia työttömiä kohtaan. Lisäksi maassa jo olevien ulkomaalaisten työttömyys on merkittävästi korkeampi kuin suomalaisten.

Niin on, ja syynä siihen on muun muassa vanhakantaista yhteiskunnallista ajattelua edustava saatavuusharkinta, jo mainitut työntekoa vaikeuttavat sanktiot sekä ihmisten siirtolaisvastaiset asenteet, joita kirjoituksellaan edustaa muun muassa Maria Lohela.

Humanitaarista maahanmuuttoa painottava politiikka aiheuttaa todistettavasti kansantaloudellisia kustannuksia, asuinalueiden eriytymistä, koulutusongelmia, kulttuurisia yhteentörmäyksiä ja turvallisuuden heikkenemistä.

Niin. OECD tutki 2013, jäivätkö siirtolaisuuden kansantaloudelliset vaikutukset sen jäsenmaissa plussalle vai miinukselle. Kuten Suomessakin laajalti uutisoitiin, vaikutus on hyvin lähellä nollaa. Miinustulos saatiin vain kriisimaissa ja maissa, joissa maahanmuuttajaväestö on ikääntynyttä ja eläkkeet vaikuttavat lopputulokseen enemmän – aivan kuten valtaväestönkin kohdalla. Kuten Kepan asiaa koskevassa artikkelissa kirjoitetaan, kouluttamattomista siirtolaisista on OECD:n mukaan tilastollisesti enemmän apua kuin kouluttamattomista valtaväestön edustajista:

”Siis suomeksi: kouluttamattomat kotimaiset duunarit ovat kansantaloudelle raskaampi taakka kuin yhtälailla kouluttamattomat maahanmuuttajat.

Suurin osa OECD-maista kuitenkin rajoittaa vähemmän koulutetun väen maahantuloa pelätessään taakkaa kansantaloudelle. Tutkijoiden mukaan pelot tästä ovat pitkälti perusteettomia, sillä nykyään tämänkin väestönosan koulutustaso on aiempaa parempi, ja on syytä odottaa, että he ovat tuottavampaa väkeä kuin kotimaan heikosti koulutetut.”

Helsingin Sanomat puolestaan kirjoitti raportin julkaisemisen jälkeen, että Suomi jää siirtolaisuusmatematiikassa lievästi plussan puolelle, kun maahanmuuttajista valtiolle kertyvät tulot, kuten verot sekä sosiaaliturva- ja eläkemaksut, ynnätään yhteen. Siirtolaiset siis tuovat julkiselle taloudelle enemmän tuloja kuin saavat takaisin erilaisina palveluina tai tulonsiirtoina.

“Governments must do everything they can to improve immigrants’ job prospects. Tackling high and long-term unemployment now is essential. Continuing to help immigrants integrate will also ensure they can play their part in driving growth as the global economy recovers”, sanoi OECD:n pääsihteeri Angel Gurría raportin julkaisutilaisuudessa.

Tämä voimakas kehotus varmistaa, että siirtolaiset saavat tulla ja heidät tunnustetaan yhteiskunnan jäseniksi ja osaksi työvoimaa, edustaa täysin vastakkaista politiikkaa kuin se, mitä perussuomalaiset ovat ajaneet. Perussuomalaiset eivät halua tehdä siirtolaisten eteen mitään, eivät tukea heitä mitenkään, vaan haluavat itse asiassa mieluiten olla päästämättä heitä maahan ylipäätään. Sitten he valittavat, niin kuin Lohela omassa kirjoituksessaan, että talous ei pelastukaan, vaikka kukkahattutädit niin lupasivat, ja että yksikin siirtolainen lisää uhkaa aivan kohta suistaa kansantalouden turmioon.

Yhteiskunnan pitää tarjota mahdollisuus kotoutumiseen, mutta viime kädessä vastuu siitä on maahanmuuttajalla itsellään, Lohela suuressa viisaudessaan kirjoittaa. Yhteiskunnan ei siis hänen mielestään pidä tehdä mitään sen eteen, että sen kokonaisetu toteutuisi nykyistä paremmin, vaan pitää huoli siitä, että se toteutuu vielä nykyistäkin huonommin. Jälleen kerran, erikoista puhetta mahdollisen tulevan hallituspuolueen kansanedustajalta.

Ongelma eivät ole Geneven pakolaissopimuksen tarkoittamat pakolaiset. Ongelma on turvapaikkamekanismin väärinkäyttö, jonka avulla kuka tahansa rajalle saapuva tai maassa oleskeleva voi tehdä toistuvia hakemuksia ja valituksia, joiden päätteeksi hakija saa lopulta jonkin muun oleskeluluvan kuin pakolaisstatuksen.

Lohela ei tiedä, mistä puhuu, tai ei ainakaan halua tai osaa sitä lukijalle selventää. Suomeen tulee humanitäärisiä siirtolaisia pelkistetysti kahdella tavalla. On kiintiöpakolaisia, jotka valitaan yksitellen monimutkaisessa hallinnollisessa proseduurissa. Nämä ihmiset ovat saaneet jo ennen Suomen hyväksyntää Geneven sopimuksen mukaisen pakolaisstatuksen YK:n pakolaishallinnolta UNHCR:ltä. Sitten on turvapaikanhakijoita, joista jokainen voi saada hakemukseensa joko kielteisen tai myönteisen päätöksen.

Myönteisiä päätöksiä taas on kolmenlaisia. On varsinainen turvapaikka, joka on yhtä kuin pakolaisstatus. Sitten on toissijainen suojelu, jonka perusteella ihmiselle voidaan myöntää oleskelulupa, ”jos edellytykset turvapaikan antamiselle eivät täyty, mutta on esitetty merkittäviä perusteita uskoa, että jos ulkomaalainen palautetaan kotimaahansa tai pysyvään asuinmaahansa, hän joutuisi todelliseen vaaraan kärsiä vakavaa haittaa, ja hän on kykenemätön tai sellaisen vaaran vuoksi haluton turvautumaan sanotun maan suojeluun”.

Lopuksi on vielä humanitaarinen suojelu, jota voidaan myöntää, jos kahden muun luvan edellytykset eivät täyty, mutta ihminen ”ei voi palata kotimaahansa tai pysyvään asuinmaahansa siellä tapahtuneen ympäristökatastrofin takia taikka siellä vallitsevan huonon turvallisuustilanteen vuoksi, joka voi johtua kansainvälisestä tai maan sisäisestä aseellisesta selkkauksesta tai vaikeasta ihmisoikeustilanteesta”

Näiden kansainväliseen pakolaisoikeuteen, EU-direktiiveihin ja Suomen lainsäädäntöön perustuvien oleskelulupien haku- ja myöntämisjärjestelmä on tarkoin säädelty, eikä sitä lähtökohtaisesti voi kuka tahansa rajalle saapuva tai maassa oleskeleva käyttää väärin. Näin on, vaikka järjestelmästä vastaavat viranomaiset ja sitä koskevia lakeja säätävät poliitikot sinnikkäästi muuta väittävät, kuten kahdessa asiaa koskevassa kirjassani osoitan. Valitusten teko taas on mahdollista siksi, että viranomaispäätöksistä valittaminen on keskeinen oikeusvaltion toimintaperiaate. Siitä ei ole mitään perusteita tinkiä vain siksi, että valittaja on sattunut syntymään muualla kuin Suomessa.

Lohela näyttää myös olettavan, että turvapaikanhakijalle ainut korrekti tai laillinen tapa jäädä luvan kanssa Suomeen olisi saada nimenomaan turvapaikka, mikä ei siis pidä paikkaansa. Hän näyttää rivien väleissä viittaavan myös Migrin ja sisäministeriön virkamiesten rakkaudella vaalimaan projektiin, jossa ihmiset halutaan pakottaa palaamaan kotimaahansa myös silloin, kun he eivät voi niin tehdä, mutta eivät myöskään ole saaneet myönteistä päätöstä.

Vielä kerran rautalangasta: Kun ihminen saapuu vieraan valtion alueelle ja hakee turvapaikkaa, valtion on esitettävä kaksi olennaista kysymystä. Ensinnäkin, onko kuviteltavissa, että ihminen palaisi lähtö- tai kauttakulkumaahansa siitäkin huolimatta, että hän ei ”mahdu” Geneven sopimuksen mukaiseen pakolaisen määritelmään eikä ole oikeutettu turvapaikkaan? Toisekseen, jos paluu ei ole kuviteltavissa, onko valtion tarjottava henkilölle muunlaista suojelua, joka takaa hänen oikeutensa turvalliseen elinympäristöön?

Etenkin Syyriasta, Irakista ja Saharan eteläpuolisesta Afrikasta saapuvien siirtolaisten kohdalla vastaus ensimmäiseen kysymykseen on lähes väistämättä ei. Tästä seuraa, että vastauksen toiseen kysymykseen tulisi yhtä väistämättä olla kyllä, ja niin se periaatteessa onkin, mutta ei kuitenkaan kaikkien ihmisten kohdalla.

Se, että Migri ja sisäministeriön virkamiehet haluavat yhä sinnikkäämmin väittää, että ihminen voisi palata “vapaaehtoisesti” siitäkin huolimatta, että vastaus ensimmäiseen kysymykseen on ei, ei ole perusteltu syy vaatia, että valtio ryhtyisi tämän asenteen mukaista hallinnollista käytäntöä soveltamaan.

On tietenkin täysin Lohelan ihmisvastaisen asenteen mukaista vaatia, että valtio ryhtyy tähän siitäkin huolimatta. On myös johdonmukaista, että Lohela vastustaa kaikkia sellaisia hallinnollisia olosuhteita, joissa on mahdollisuus myös väärinkäytöksiin – joskin hänen silloin tulisi toki vastustaa nykyisenkaltaista julkiseen byrokratiaan ja rahanjakoon perustuvaa yhteiskuntajärjestelmää ylipäätään. Mutta on myös äärimmäisen liikuttavaa, että kansanedustaja, joka edustaa puoluetta, joka haluaa äänekkäästi haastaa nykyisten vallanpitäjien poliittisen ja hallinnollisen hegemonian, pyrkii tavoitteeseensa toistamalla sokeasti valheita, joita tämän hegemonian häikäilemättömimmät edustajat ovat liikkeelle laskeneet.

Suomen humanitaarisen maahanmuuton kantokyky on rajallinen, joten on toteutettava valikoivampaa maahanmuuttoa.

On vaikea tietää, mitä Lohela tässä tarkoittaa. Väite, jonka mukaan kantokyky olisi rajallinen, olisi tosi vain siinä tapauksessa, että siirtolaisuus synnyttäisi kokonaan uusia, kohtuuttomia kustannuksia. Kuten edellä näimme, näin ei ole asian laita. Voikin perustellusti väittää Lohelan uskovan, että kykymme sisällyttää yhteiskuntaan uusia veronmaksajia on rajallinen. Tämä olisi väitteenä kuitenkin vähintäänkin erikoinen.

Entä mitä tarkoittaa valikoivampi maahanmuutto? Lohela on kirjoituksessaan puhunut nimenomaan turvapaikanhakijoista. Näiden määrään Suomi ei kuitenkaan voi millään tavoin vaikuttaa, kuten Jyrki Katainenkin jo lienee oppinut. Emme voi myöskään valikoida hakijoita emmekä päättää, mistä maasta he tulevat tai mitä kykyjä tai taitoja heillä on.

Yksi asia on kuitenkin varma: kun ihminen on lopulta päässyt perille sinne, mihin on pakon edessä liikkeelle lähdettyään päätynyt, hän haluaa alkaa elää mahdollisimman tavallista elämää ja päästä töihin. Jokainen yhteiskunta, joka ei tätä tee hänelle mahdollisimman helpoksi, ampuu itseään jalkaan.

Vielä paljon muutakin Lohela kirjoittaa ja väittää. Vaan mikäpä siinä – Lohelalla on vapaus kirjoittaa asenteellista roskaa ja vääristellä asioita omien tarkoitusperiensä mukaisesti. Näin tehdessään hän kuitenkin nakertaa omaa asemaansa ja arvovaltaansa poliittisena päättäjänä ja tekee karhunpalveluksen yhteiskunnalliselle päätöksenteolle.

On poliittinen valinta, että siirtolaisuutta koskevassa päätöksenteossa korostetaan kansallisen turvallisuuden tai sen muunnelman, populistisesti määritellyn kansantaloudellisen kestävyyden ensisijaisuutta, kuten Lohelan kirjoituksessa. Vaikka ei ole mitään tosiasiallista eikä poliittisesti uskottavaa tapaa osoittaa, että nimenomaan humanitaarinen siirtolaisuus uhkaisi yhteiskunnan tai kansantalouden turvallisuutta tai kestävyyttä, se määritellään toistuvasti riskitekijäksi korkealla poliittisella tasolla. Eikä vain Suomessa, vaan koko Euroopan unionin poliittisessa määrittelytyössä.

Tämä argumentointi on vuorovaikutussuhteessa politiikan kasvualustassa sikiävien, kansallista erityisyyttä ja oman kansan ensisijaisuutta korostavien populististen ja ihmisvastaisten asenteiden kanssa, mistä Lohelan kirjoitus on erinomainen ilmentymä. Hänen ei tarvitse sanoa mitään, mikä pitäisi paikkansa tai mikä ei vääristelisi todellisuutta, sillä hänelle riittää, että asenne nousee esiin: “me emme halua Suomeen humanitaarisia siirtolaisia”.

Koska asenteellinen ja ihmisvastainen populismi on saanut politiikassa jalansijaa, on turvapaikkapolitiikkaa ollut huomattavasti helpompi kiristää. Ja niin on totisesti tehty, ja halutaan tehdä edelleen. Lohelan kirjoituksen pääväite, jonka mukaan politiikassa on edelleen kiristämisen varaa, on näin ollen mieletön.

Paitsi tietenkin siinä tapauksessa, että haluamme lakkauttaa oikeusvaltion ja heittää ihmisoikeudet tunkiolle.